"Ilmainen" musiikki on tuloillaan

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Pikku hiljaa alkaa näköjään tämä kuukausimaksuinen tai "Comes with Music"-tyylinen musiikkibisnes otamaan tuulta purjeisiin. Isot levy-yhtiöt saattavat oikeasti muutaman vuoden sisällä tulla jopa järkiinsä.

Viittaan tuolla siis pariin tuoreeseen uutiseen. Toisessa SonyBMG on kertonut suunnitelmistaan perustaa kuukausimaksuperustaisen musiikkipalvelun, jossa 6-8 euron hinnalla koko SonyBMG-katalogi olisi tilaajan käytössä. Ikävä kyllä tuo systeemi (jos sitä koskaan saadaan aikaiseksi) tulee kuolemaan aika nopeasti. Kuka oikeasti haluaa maksaa noin paljon yhden yhtiön katalogista, jota ei kuitenkaan saa edes omaksi, vaan tilauksen päätyttyä saat pitää "joitain biisejä, ehkä".

Henkilökohtaisesti olisin kyllä valmis maksamaan tuon summan koko maailman katalogista ja voisin kuvitella, että aika moni muukin on valmis siihen. Tuollaisella kuukausimaksulla voisi saada kasaan jo maailmanlaajuisen musiikkibisneksen nykyisen liikevaihdon jopa melko realistisesti. Toisaalta tuon päälle tulee vielä kaikki muut tulot, joten markkinaa varmasti saisi jopa kasvatettua.

Toinen uutinen johon tuossa viitattiin on se, että Nokia on tehnyt nyt myös EMIn kanssa diilin oman "Comes with Music" -palveluunsa eli (ilmeisesti vain joidenkin tiettyjen) Nokian kännykän ostajilla on mahdollisuus saada vuodeksi rajaton pääsy nyt myös EMIn katalogiin. Aikaisemmin Nokialla on ollut sopimus Universalin kanssa.

Eli kaikenlaista tapahtuu tällä hetkellä musiikkibisneksessä. Olemassaolevia rakenteita rikotaan oikeasti. Jenkkilässä esimerkiksi Wal-Mart (joka siis vastaa suuresta osasta Jenkki-levymyyntiä) on ilmeisesti "uhkaillut" poistavansa musiikkilevyt hyllyistään, jos levy-yhtiöt eivät myy levyjä kympillä. Hinnoittelukin on siis menossa aika uusiksi, vaikka Amerikasssa nuo hinnat ovat jo pitkään olleetkin paljon Eurooppaa alhaisemmat. Mielenkiinnolla tätä kuitenkin seuraa.

1,6 miljoonaa viikossa ilmaisesta musiikista

Hemmetti, että on ollut kiirettä viime aikoina. En ole tännekään ehtinyt postailla mitään yli viikkoon. Palataan tässä nyt kuitenkin hieman takaisin tuoho Nine Inch Nailsiin ja heidän uuteen Ghosts I-IV -tuotokseensa.

Bändi on nimittäin kertonut, että ensimmäisen viikon aikana tuo kyseinen levy tuotti heille 1,6 miljoonaa taalaa. Summaa voi pitää ihan kohtuullisena menestyksenä, kun huomioi sen, että itse musiikkihan on ilmaiseksi saatavilla. Itselleni näet tuli myös yllättävänä lisäinfoa sellainen tieto, että tuo Ghosts I-IV on julkaistu Creative Commons -lisenssin alla eli sitä saa jakaa vapaasti ei-kaupallisessa tarkoituksessa.

1,6 miljoonaa pitänee sisällään kyllä sen 750 000$, jonka bändi sai supermegahyperlimited-paketistaan, mutta silti yli jää vielä 850 000$, joka siis tulee CD-versioista ja digimuodossa ostetuista versioista. Levy on muuten Amazonin myydyin digijulkaisu, joten näyttää paljolti siltä, ettei musiikin ilmaisuus vaikuta juurikaan siihen, miten hyvin maksulliset versiot menevät kaupaksi. Osalle ihmisistä on kuitenkin helpompaa ja luotettavampaa käydä se tuote ostamassa vaikka juuri Amazonista.

Mutta onko tuo 850 000$:a sitten paljon vai vähän? Aika usein lukiessa juttuja erilaisista levydiileistä nousee esiin se, että bändille putoaa kokonaismyynnistä rojalteina ehkä maksimissaan 10%. Tehdään siis pieni laskelma.

- Ghosts-levyn tuotto bändille viikossa 850 000$
- Ghosts-CD maksaa Amazonissa 9,99$
- Oletus on, että siitä bändille putoisi se 1$
- Levyjä olisi myytävä 850 000 kpl saman summan saamiseksi ja se on jo lähes platinaraja Amerikassa

Eli tuo 850 000$ on siis todellakin iso summa ja mikä parasta tässäkin tapauksessa ei bändille ole oikeastaan tullut edes mitään kuluja jakelusta (serverivuokrat ja digikauppoihin jakelu on lähes ilmaista). Voisin väittää Trent Reznorinkin olevan melko tyytyväinen tämän kokeilun lopputulokseen. Varmasti tämä antaa myös lisäpotkua uusille yrityksille.

Nyt pitäs enään ehtiä itse tutustumaan muuhunkin kuin tuohon I-osaan. Hitto kun olis aikaa edes vähän enemmän päivässä.

Ja tonnihan riittää

Kevin Kelly on blogipostauksellaan "1,000 True Fans" saanut aikaa melkoista kuhinaa. Jostain syystä näyttää siltä, että Kellyn sinänsä hyvin esittelemä ajatus on jotenkin mullistava. Perusidea tuossa Kellyn postauksesa on yksinkertaisesti se, ettei artisti tarvitse kuin 1,000 tosifania pärjätäkseen. Laskelmana Kelly esittää seuraavan skenaarion: 1,000 tosifania kuluttaa vuodessa 100$ eli tuottaa artistille vuodessa 100,000$. Kuulostaa ihan realistiselta eikö. Tosifanit ovat siis faneja, jotka ovat valmiita hankkimaan kaiken mahdollisen nippelin ja nappelin mitä markkinoilla vain tuodaan.

Laskelma on sinänsä pitää toki paikkansa, mutta mitään ratkaisumallia ei luonnollisesti esitetä miten tuohon tuhanteen päästään. Kommenteissa onkin ihan hyviä palautteita siitä, että tuhannen tosifanin löytäminen on aika hankalaa. Esimerkkinä esitetään, että joka 200. fani olisi tosifani. Tässä skenaariossa vaaditaan tuhannen tosifanin löytämiseksi 200,000 fania yhteensä eli homma olisi käytännössä yhtä vaikeaa.

En kuitenkaan heittäisi kirvestä kaivoon silti ihan vielä, sillä Kellykin tuo artikkelissaan esille sen, ettei tässä systeemissä pyritä ihan siihen samaan mitä perinteisesti on musiikkibisneksessä tavoiteltu. Kellyn artikkeli jättää myös huomioimatta mielestäni sellaisen sivuvaikutuksen, että artistilla, jolla on 1000 tosifania, on todella iso kasa tavallisia faneja oikeastaan automaattisesti, koska 1000 tosifania osaa pitää jo maailmanlaajuisestikin kovaa ääntä ja käännynnäisiä tulee varmasti.

1,000 True Fans -artikkeli pohjaa ideansa ns. long tail -teoriaan. Long tail tarkoittaa käytännössä sitä, että missä tahansa asiassa äänekkäimmän ja näkyvimmän osan takaa löytyy paljon hiljaisempia ja näkymättömämpiä tekijöitä, joita ei pidä unohtaa kokonaisuutta katsellessa. Periaatteessa tuollakin viitataan jollain tapaa "pienistä puroista kasvaa isoja virtoja"-tyyliseen lähestymistapaan.

Tuhat tosiifania on mielenkiintoinen ja jokaisen musiikkibisneksessä mukanaolevan tai sinne mukaan halajavan kannattaa miettiä tuota. Palaan tähän varmasti uudelleen vielä.

Piraattipuoluetta puuhataan myös Suomeen

Suomeenkin yritetään saada perustettua Piraattipuolue. Alkutekijöissä ollaan vielä ja paljon matkaa virallisen puolueen asemaan on vielä, kun edes ohjelmaa ei varsinaisesti ole saatu aikaan ja avoimia kysymyksiä on paljon. Jotain peruslinjauksia on kuitenkin jo ladottu tistiin (jotka tosin suurimmaksi osaksi on suoraan napattu Ruotsin vastaavan tahon ohjelmasta, välillä väärin käännettynäkin).

Viisi käytännön tavoitetta:

• Muutoin kuin ansiotarkoituksessa tapahtuvan kopioinnin ja käytön täydellinen vapautus
• Ansiotarkoituksessa tapahtuvan kopioinnin ja käytön tekijänoikeussuojan rajoittaminen viiteen vuoteen
• Sähköisten oikeudenhallintajärjestelmien kielto
• Jyrkkä ei ohjelmisto- ja lääkepatenteille
• Kansalaisten yksityisyyden turvaaminen

Tuossa on ihan perusteltuja osioita kieltämättä. Täytyy vain myöntää, että olen henkilökohtaisesti aika eri linjoilla. Kahden ensimmäisen kohdan kanssa olen oikeastaan täysin eri mieltä (vaikka henkilökohtaisesti mitään syitä siihen ei olekaan). Käytännössähän ensimmäinen kohtahan tarkoittaa sitä, että kaikki maailman immateriaalidata pitäisi olla kaikkien saatavilla vapaasti, eikä sille mielestäni ole mitään perustelujakaan miksi niin pitäisi olla. Olen kyllä samaa mieltä siitä, että verkosta pitäisi olla helposti saatavilla vaikka kaikki maailman musiikki, mutta en näe mitään syytä siihen, että sen pitäisi olla ilmaista.

Seuraava lause löytyy ohjelmasta myös "Internetistä voisi tulla kaikkien aikojen suurin julkinen kirjasto." . Mutta ei kirjastotkaan ole ilmaisia eikä kirjastojen materiaalia saa vapaasti jaella muille. Kirjaston kirjat on itseasiassa aika kalliita, ei ne kirjakauppahinnoissa sinne hyllyyn päädy.

Tekijänoikeussuojan rajaaminen viiteen vuoteen on mielestäni myös aika kova haave. Olen siitä kyllä yhtä mieltä, että nykyinen "70-vuotta kuoleman jälkeen" on aivan liian pitkä aika, mutta viisi vuotta on kyllä täysin järjetöntä myös ottaa edes tavoitteeksi.

Sähköisten oikeudenhallintajärjestelmien kielto puolestaan sotii jo hiukan ideologisestikin puolueen politiikkaa vastaan. Eli käytännössä tuo siis tarkoittaa sitä, että esim. DRM-ratkaisut pitää kieltää lain voimalla. Mutta tuohan on juuri omistajan oikeuksien rajaamista. Ilmeisesti oikeuksien rajoittaminen on OK, kunhan ei rajoiteta loppukäyttäjän oikeuksia. DRM-suojaukset kyllä poistuvat myös välillisesti, jos niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Viime aikoina on tuohon suuntaan menty muutenkin jo melkein täysin. DRM-suojia ei pahemmin enää yleisesti ole käytössä. Joissakin digikaupoissa niitä vielä on, mutta veikkaampa, ettei kovin kauaa.

Kaksi vikaa kohtaa menee hiukan mielestäni ohi kokonaisuuden. Ohjelmisto- ja lääkepatentit aiheuttavat toki paikoitellen täysin järjettömiä seurauksia, mutta eikös nämä kumoamiset tule automaattisesti jo muitten kohtien kautta. Viimeisessä kohdassa halutaan estää valvontayhteiskunnan synty, joka on varmasti hyvä tavoite, mutta jätetään käsittelemättä, kun ei tämän blogin aiheiseen liity oikeastaan mitenkään.

Piraattipuolue on varmasti tervetullut lisä kyllä keskustelun herättäjänä, mutta mielestäni puolueen toimintaperiaatteet ovat ainakin toistaiseksi hyvin hataralla pohjalla, eikä tuosta oikein ota selvää vielä mitä edes halutaan. Ohjelmassa on mielestäni myös pieniä ristiriitoja juuri siinä, että loppukäyttäjälle pitäisi saada kaikki oikeudet ilman mitään rajoituksia ja tuottajalta pitää vuorostaan kaikki oikeudet saada pois mahdollisimman nopeasti. Miksi tällainen vaihtokauppa pitäisi olla kenenkään mielestä järkevä?

Lisäinfoa puolueesta löytyy sen kotisivuilta.

Haluatko leikkiä "sen seuraavan ison jutut" metsästäjää

Oletko koskaan pohdiskellut, että olisi hienoa toimia levy-yhtiön A&R-henkilönä eli käytännössä siis uusien bändien "metsästyksestä" vastaavana? Internetin ihmeellinen maailma tarjoaa tähänkin ideaa mielenkiintoisia mahdollisuuksia. Markkinoilta löytyy ainakin kaksi sivustoa, joissa käyttäjät voivat ainakin jollain tapaa simuloida tuota A&R-toimintaa.

SellaBand ja Slicethepie tarjoavat tuollaista mahdollisuutta. Sivustot toimivat hieman eri tavalla, mutta perusidea on sama. Eli bändit yrittävät saada itselleen riittävästi kannatusta, jotta pääsevät tekemään levyä.

SellaBand myy 10$:n osuuksia 50 000$:n levytysbudjetista. Tuota vastaan ostaja saa levystä erikoispainoksen kotiin kannettuna (olettaen siis, että bändi saa tuon 50 000$:a kasaan). Lisäksi nämä "Believerit" saavat osuuden myös bändin levymyynneistä ja myös Sellaband-sivuston mainostuloista. Parhaassa tapauksessa tuo 10$:n sijoitus voi siis jopa tuottaa voittoa. Jos bändi ei saavuta 50 000$:n rajaa palautetaan rahat "Believereille" eli riskiäkään rahojen menettämisestä ei ole.

Slicethepiella on hieman erilainen lähestymistapa. Siellä bändit voivat liittyä mukaan Scout Roomiin, josta 1000 bändin joukosta maksimissaan 20 parasta pääsee jatkoon Showcase-osaan. Showcasen voittaja saa lopulta 15 000£:a levyn nauhoitukseen. Slicethepie ei kuitenkaan pysähdy tähän vaan kävijöillä on mahdollista toimia arvostelijoina (arvosteluista voi saada myös rahaa) ja lisäksi on mahdollisuus toimia sijoittajana. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että
kävijät voivat ostaa Backstage Passin, joka maksaa 5£:a. Tuolla hinnalla saa tulevan levyn digiversion, s´pääsyn bändin backstagelle Slicethepie-sivulla ja oikeuden ostaa viisi "sopimusta" alehintaa (Contract). Noilla "sopimuksilla" voi sitten käydä kauppaa sivustolla. Käytännössä homma toimii pörssikauppaa muistuttavalla tavalla. Tuottoakin on tällä sijoitustavalla saavutettu, kun englantilainen indiepoppari Gilkicker osti itsensä eli hankki kaikki sopimukset itselleen 18.75£:n kappalehintaa, kun se alkoi neuvotella levydiiliä itselleen ison levy-yhtön kanssa eli voittoa tuli jokaiselle "omistajalle" 13.75£:a.

SellaBand ja Slicethepie ovat kieltämättä ihan mielenkiintoisia ideoita, mutta luonnollisesti ne eivät kaikille bändeille ruusuista tulevaisuutta takaa. SellaBandin kauttakin vain 14 yhtyettä on saanut kasaan tuon 50 000$:a ja rekisteröityneitä on kuitenkin useita tuhansia. Loppupeleissä oman uran luominen on luonnollisesti kiinni bändistä itsestään, mutta varsinkin lähellä mainstreamiä liikkuvat orkesterit voivat hyvinkin saada tällaisten projektien kautta sen tarvittavan viimeisen potkun. Kaikille tämä ei ole hyvä vaihtoehto, muttei se myöskään ole tarkoitus.

Enemmän iloa tällaisista sivustoista on varmasti niiden käyttäjille, jotka voivat nimenomaan leikkiä scouttaavansa uusi bändejä ja luonnollisesti siinä sivusta pystyvät puskemaan omia suosikkejaan eteenpäin urallaan. Luonnollisesti tässäkin toimii mainstream-periaate, eli mitä helpommin lähestyttävää musiikkia bändi tekee sen todennäköisempää on varmasti myös "voiton" saavuttaminen kyseisillä sivustoilla. Mutta mitä väliä sillä toisaalta on, leikkiähän tämä vain on, eikö?

Giant Räbät

Esitelläänpä jälleen yksi mielenkiintoinen levyuutuus. Eli Giant Räbät -debyyttilevy 1. erä. Nimestä jo pystyy ehkä arvaamaan, että kyseessä on Giant Robot -johdannainen. Kyseessä on siis Giant Robotista tuttujen heppujen projekti, jossa vierailee joka raidalla eri kotimainen räppäri. Vierailijalista onkin hyvin pitkälle suomihopin all-stars, mukana on mm. Hannibal, ASa, Laineen Kasperi, Jodarok, Jontti & Shaka, Pyhimys, Huge ja sokerina pohjalla ei niinkään räppipiireistä tuttu J. Karjalainen.

Yksinkertaisesti idea oli lähteä tekemään puhdasverinen hip hop -levy kaikenmaailman Emman voittojen jälkeen. Eihän siitä loppujen lopuksi ihan puhdasverinen hip hop -levy tullut, mutta erittäin mielenkiintoinen tuotos kuitenkin. Läppä konkretisoitui ensimmäisen kerran kuitenkin jo vuoden 2006 Ilosaarirockissa. Sen jälkeen tätä possea on nähty erinäisillä kinkereillä, levyn julkaisu on venynyt ja venynyt, mutta viimein se saatiin valmiiksi, täysin erilaisena kylläkin alkuperäiseen suunnitelmaan verrattuna.

Ydinporukka pisti kasaan 13 biittiraitaa, joita lähdettiin tarjoamaan korvamerkittynä ympäriinsä. Luonnollisesti homma ei ihan niin helposti toiminutkaan. Lähes kaikki räppärit halusivat jonkun toisen raidan mitä heille tarjottiin. Pitkien aikataulusäätöjen ja väännön jälkeen kuitenkin levy saatiin kasaan ja tulos on varmasti yksi suomenkielisen hip hopin merkkipaalu.

Levy on muuten Radio Noisen kuukauden debyyttinä (vaikka tuon levyn debyyttiarvo ehkä hieman kyseenalainen onkin). Jos kotimainen hip hop sinua edes jollain tasolla kiinnostaa, niin tutustu ihmeessä tähän.

Nine Inch Nails jälleen edelläkävijänä

Nine Inch Nails on jälleen ottanut uuden askeleen itsenäisen musiikkibisneksen saralla. Bändi julkaisi uuden Ghosts I-IV -levyn osittain ilmaiseksi kotisivuillaan ja myös p2p-verkossa. Levyn I-osa (9 biisiä) on siis saatavilla ilmaiseksi. Kaikki neljä osaa (yhteensä 36 raitaa) on saatavilla samaisilta sivuilta 5$:n download-ostona eli hinta on melko kohdallaan.

NIN ottaa Ghosts-levyn kanssa myös oikeansuuntaisia askeleita muussa tuotteistuksessa. Kyseinen Ghosts-levy on tilattavissa myös tupla-CD:nä 10$:n hintaan (eli jälleen hyvin halvalla). Varsinainen pointti on kuitenkin limited edition -versiot. Deluxe Edition, jonka hinta on 75$:a, sisältää tupla-CD:n lisäksi data-DVD:n, jolla kaikki raidat ovat multi-track-formaatissa, sekä Blue-ray-levyn, jolla levy on 96/24 stereo -versiona (jotain tekemistä tuolla on äänen laadun kanssa myös, en sen tarkemmin tiedä, kun ei nuo niin kiinnosta :-), lisäksi Blue-ray-levyllä on mukana myös erikois- slide show. Pakettiin kuuluu vielä lisäksi myös levyyn liittyvä kirja, joka kyllä on saatavilla myös digiformaatissa. Joka tapauksessa keräilypakkaus kyseessä ja varmasti menee kaupaksi tuokin, vaikka hinta onkin kohtuullisen korkea.

Todellinen keräilypommi on kuitenkin Ultra-Deluxe Edition, joka sisältää tuon perus-Deluxe-setin lisäksi vielä levyn neljänä 180g-vinyylinä ja kaksi vain tähän pakettiin tehtyä printtiä. Hintaa koko komeudelle on lätkäisty hulppeat 300$:a. 2500 kappaleen painos on kuitenkin jo loppuunmyyty, joten jo pelkästään tuolla Ultra-Deluxe-setillä NIN teki ihan kivan tilin. Näin tämä homma pitää mielestäni hoitaa. Levy on saatavilla monessa eri muodossa ja vaikka tuo 300$:a kuulostaa kovalta, niin tuo on kyllä aika kova keräilyharvinaisuus ja sen arvo varmasti kasvaa eli kyseessä on aika hyvä sijoituskin.

Peukku ylöspäin ainakin meikäläisen suunnalta Trent Reznorille, tuntuu selkeästi ottavat ohjat omiin käsiinsä (uhkauksiensa mukaisesti) päästyään eroon levydiilistään. Tulevaisuus on varmasti tällaisissa formaateissa. Johan sen Radioheadkin osoitti uudella levyllään, ja vaikka Trent Reznor olikin pettynyt Saul Williamsin kanssa tekemänsä Niggy Tardust-levyn vapaaehtoiseen maksuprosenttiin, niin suunta on kuitenkin selvä. Reznor ainakin selkeästi etsii tällä hetkellä sitä parasta formaattia. Ongelma onkin varmasti se, että tulevaisuudessa ei ole enää olemassa niin yksiselitteistä ja ainoaa julkaisutapaa kuin vielä nykyään.

Ihan vitusti ulkomaalaisia tulossa festareille

Alkaa pikkuhiljaa näyttää taas kesän festivaalitarjontakin mielenkiintoiselta, kun Ruisrockin julkisti osan esiityjistään eilen. Suomen kesähän on tunnetusti festivaalien kyllästämä ja joka notkossa on jonkinlaiset kekkerit. Pääosin tämä toki pitää paikkansa, mutta noita oikeasti mielenkiintoisia tapahtumia, ainakin tällaiselle musiikkimaailmaa enemmän seuraavalle, on kuitenkin vain kourallisen verran. Niissä muissa tapahtumissahan esiintyvät kuitenkin ne samat kotimaiset, jotka näissä isoissakin kekkereissä lavalle nousevat.

Viime aikoina mielenkiintoisin kehitys on ollut ehdottomasti ulkomaisten artistien marssi suomalaisille keikkapaikoilla. Erikoista tuossa määrän kasvussa on se, että keikkapaikkojen kokoluokat ovat myös laajentuneet. Enää ei mennä vain Tavastialle, vaan bändi voi hyvinkin tehdä neljän keikan Suomen rundin, jossa esiinnytään vaikka Helsingin Semifinalissa, Tampereen Vastavirrassa, Jyväskylän Bar 68:ssa ja Turun TVO:lla eli hyvin pienissä paikoissa. Toki isompien mestojen rundejakin tehdään Silloinkin samainen Helsinki-Tampere-Jyväskylä-Turku-nelikko on aika usein suosiossa.

Suurin yksittäinen syy ulkomaalaisten esiinmarssiin Suomen keikkapaikoille on Fullsteam Agency, joka tuo tällä hetkellä Suomeen varmaan puolet ulkomaalaisvieraista (se toinen puoli menee sitten nykyiselle Live Nationille, ex-Welldone). Toki mukana on muitakin toimijoita, ja kilpailun lisääntyminen on lisännyt myös järjestäjien ammattitaitoisuutta. Uusia yrittäjiäkin löytyy koko ajan, jotkut suuremmalla menestyksellä (Speed Promotion) ja jotkut hitaasti kiiruhtamatta (Bast Music).

Mutta palataanpa takaisin asiaan eli festarikesään, tulossa on nimittäin varmasti kuuma festarikesä. Sen verran nimekkäitä esiintyjiä on jo kiinnitetty. Pikainen katsaus noitten isoimpien festareiden ulkomaalaiskiinnityksiin nosti kiinnitetty ulkomaisten bändien määrän jo yli 70. Jo varmistuneina on seuraavat: Amon Amarth, Anna Järvinen, At the Gates, Behemoth, Blitzkrieg, Bonnett & Turner, Broken Social Scene, Bullet for My Valentine, Carcass, Comeback Kid, Common , Converge, Cult of Luna, Desaster, Destruction, Dimmu Borgir, Dream Evil, Dying Fetus, Entombed, Fanfare Ciocârlia, Flogging Molly, Foo Fighters, Ghost Brigade, God Dethroned, Hardcore Superstars, Heaven Shall Burn, Helloween, In Flames, Interpol, Job For A Cowboy, Kashmir, Kent, Killswitch Engage, Kreator, Life of Agony, Linkin Park, Mayhem, Millencolin, Ministry, Mogwai, Mortal Sin, Mustasch, Nile, Nine, Noxa, Oceansize, Opeth, Ozric Tentacles, Pain, Paradise Lost, Porcupine Tree, Primordial, Raised Fist, Sahara Hotnights, Santana, Satyricon, Sebastian Bach, Serj Tankian, Slayer, Testament, The Ark, The Cult, The Heptones, The National, The Sorrow, The Sounds, Tony Carey, Twisted Sister, Tyr, Venetian Snares, Whitesnake ja Yngwie Malmsteen.


Määrä ei luonnollisesti korvaa laatua missään tilanteessa, mutta kotimaisten festivaalien mielenkiintoisuus kasvaa luonnollisesti jokaisen ulkomaalaiskiinnityksen kohdalla. Mielenkiintoisinta tässä asiassa on se, että bändien keikkaliksojen jatkuva nousu on osittain syynä tähän trendiin. Suomalaisen hinnalla saa ilmeisesti kohta jo harvemminkin (jos koskaan) Suomessa käyneen keskikastin ulkomaisen suosikinkin. Enää ei siis tarvitse vedota taloudellisiinkaan syihin kotimaisen rosterin kanssa.

Mikäs sen hienompaa. Ruisrockiin voisi hyvin lähteä tsekkaamaan At the Gatesiä, Life of Agonya, Millencolinia, Ministryä, Raised Fistiä, Porcupine Treetä ja mikset The Cultiakin. Toisaalta Tuskaan tulee Slayer, Carcass, Killscwith Engage, Dying Fetus, Tyr ja monta muutakin. Provinssi ei ole vasta julkistanut kuin muutaman ulkomaalaisen, mutta Foo Fighters ja Serj Tankianin ihan mielellään tsekkaisin. Pelottaa vain ajatella mitä sinne on vielä tulossa. Ilosaareen en ole jostain syystä vielä koskaan päässyt käymään, ja vaikkei mitään sikakovia kiinnityksiä siellä olekaan, niin Comeback Kid, Converge, Common, Mogwai, Oceansize ja romanialainen Fanfare Ciocârlia vaikuttaisivat aika mielenkiintoisilta. Ankkarock ei ole kertonut vielä mitään tulevasta kesästään, Oulun Qstockiin tulee melko varmasti tänä vuonna lisää ulkkareita ja Roskildehan on sitten aina yksi vaihtoehto, mut eipä lähdetä edes miettimään tuota, aaargh. Päähänä tässä hajoaa.

Liikaa valintoja, liikaa tarjontaa, ei osaa päättää, pitäskö sittenkin jäädä vain kotiin koko kesäksi ja kuunnella mankalla vanhoja kasetteja. Ei perskele, yksi kunnon festarireissu kesässä on pakollinen. Nyt pitäs vielä päättää mihin lähtee, prkl.

Music 2.0

Musiikin uudesta tulemisesta 2.0-muodossa on jo jauhettu jonkin aikaa ja eräs kovaäänisimmistä on ollut mediafuturistiksi (sic) itseään tituleeraava Gerd Leonhard. Mies on kirjoittanut paljon kolumneja, blogannus, esitelmöinyt ja kiertänyt maailmaa lähes saarnamiehen asemassa. Nyt hänen kirjoituksiaan on koottu myös kirjaksi yksinkertaisesti nimeltään Music 2.0. Kirja on ladattavissa ilmaiseksikin sen omilta sivuilta, vaikka trendikkäästi lahjoituksia otetaan luonnollsesti myös vastaan. Oikea paperiversiokin kirjasta on tehty ja sen voi tilata samaisen sivuston kautta hintaan 39,95$ + postit luonnollisesti.

Se siitä mainostuksesta. Hiukan sisällöstä vielä. En ole itseasiassa vielä ehtinyt koko kirjaa edes lukea, mutta olen Leonhardin visioiden kanssa hyvin samoilla aaltopituuksilla. Jonkinlainen tiivistys Leonhardin musiikin tulevaisuudesta on hänen esittämä "music like water"-iskulause. Tuolla tarkoitetaan yksinkertaisesti sitä, että musiikki olisi tulevaisuudessa samanlaisessa asemassa kuin vesi on tällä hetkellä. Eli se tuntuu ilmaiselta, vaikka kaikki siitä kuitenkin maksavat jotain. Käytännön toteutus tuosta sisältääkin sitten paljon eri osioita, joista merkittävin on jonkinlainen kuukausimaksu, jolla saa kaikkeen musiikkiin käyttöoikeuden. Ts. riippumatta siitä miten musiikin kuluttaa ja mitä kautta sen hankkii, niin sinulla on siihen käyttöoikeus olemassa. Luonnollisesti myynnissä on myös "pullotettua vettä", joka on tietenkin kalliimpaa kuin se "ilmaiseksi" jaossa oleva.

Music 2.0 -tekstikokoelma on ihan mukavaa luettavaa ja voin hyvin suositella Leonhardin mietteisiin tutustumista kaikille, joita musiikkibisnes kiinnostaa. Tuon "Music Like Water"-jaksojen lisäksi on kirjassa tarjolla tarinaa myös paljon muusta - mm. nykyisten muotoisten levy-yhtiöiden katoaminen, kuluttajan muuttuminen käyttäjäksi, digitalisoitumisen yleistyminen.